Kulttuurintutkimuksen selviöistä

Miten paradigma – itsestäänselvyyksien järjestelmä – toimii tavallisessa, paradigman varaan rakentuvassa normaalitieteessä? Veli Verronen on oivasti selventänyt paradigman käsitettä väitöskirjassaan The growth of knowledge (1986). Hän erottaa paradigman kolme pääasiallista merkitystä: metafyysinen, sosiologinen ja konkreettinen paradigma. Katson seuraavassa mitä ne ovat ja miten ne soveltuvat kulttuurintutkimuksen itsestäänselvyyksien analyysiin.

Metafyysinen paradigma tarkoittaa niitä perustavanlaatuisia käsitteitä, joiden avulla todellisuus hahmotetaan. Psy-kologisen [sic] ihmistutkimuksen perusteella tiedämme, ettei ihminen havaitse todellisuutta ilman käsitteitä, ilman käsitejärjestelmiä, vaan ihminen ja ihmisyhteisöt tavallaan rakentavat todellisuuden käsitteiden avulla. Tiedeyhteisöt, jotka nekin koostuvat ihmisistä, rakentavat todellisuutta teorioiden avulla, eikä heille tämän vuoksi tarjoudu mitään ehdotonta perustaa teorioidensa totuuden osoittamiseksi. Paradigman vaihtuessa voi sanoa myös todellisuuden vaihtuvan. Kulttuurintutkimuksen historia tuntee monia metafyysisiä paradigmoja.

Sosiologinen paradigma on jokin tieteellinen tulos, esimerkiksi teoria, malli tai aineistokokoelma. Sosiologisen paradigman on täytettävä kaksi ehtoa: yhtäältä sen on oltava tarpeeksi vetovoimainen, jotta se sitoo joukon tieteilijöitä yhteen koulukuntaan ja mahdollisesti houkuttelee “loikkareita” kilpailevista paradigmoista, toisaalta se ei saa olla liian valmis, vaan sen on jätettävä tilaa tieteilijöiden sormiharjoituksille, jotta nämä tuntevat olevansa tärkeällä asialla. Selviöiden hyväksyminen ryhmässä on mitä mainioin keino pitää tuo ryhmä kasassa. Samalla tavalla ajattelelvien [sic] kanssa ei tarvitse kiistellä todella perustavanlaatuisista ongelmista, vaan voi keskittyä pienempien ongelmien ratkomiseen. Paradigman sosiologinen ulottuvuus korostaa tieteellisen toiminnan inhimillisyyttä ja ryhmäsidonnaisuutta: “meidän” teoriamme ovat parempia kuin “heidän” teoriansa. Osa normaalitieteen jäsenistä käyttääkin suuren osan ajastaan muiden koulukuntien rienaamiseen, ja näitä tieteellisen tuotannon kannalta tappiollisia tutkijoita pidetään joukossa mukana juuri sen takia, että he vahvistavat ryhmäidentiteettiä.

Konkreettinen paradigma on jokin aktuaalinen oppikirja, koeasetelma, tutkimusväline tms. Konkreettinen paradigma antaa tieteelle “käsinkosketeltavan” hahmon, jonka perusteella paradigman varassa työskentelevät tieteilijät voivat tunnistaa oman turvallisen maaperänsä: “Täällä on lusikoita ja pullasuteja siis täällä on arkeologeja” tai “Täällä on nauhureita ja kehitysmaakaupasta ostettuja villapaitoja – siis täällä on folkloristeja ja uskontotieteilijöitä.

Oppikirjat ja oppisanastot puolestaan kiinnittävät strategiset termit paikoilleen, mikä vahvistaa sekä sosiologista että metafyysistä paradigmaa. Oiva esimerkki kertoo, miten vaikkapa oppisanastoonsa tutustuneet nuoret uskontotieteen opiskelijat katsovat merkitsevästi toisiinsa kuullessaan fysiikan opiskelijan käyttävän sanaa “myytti” tavalla, joka on “niin väärin”. Oppisanastot auttavat opiskelijoita löytämään ne oikeat viholliset (so. toisenlaisen tavan käyttää ko. sanoja, joille hymähtely ja joiden jahtaaminen vahvistaa opiskelijoiden yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

Teksti on ote julkaisusta Kamppinen, M., 1989. Kulttuurintutkimuksen selviöt. Muinaistutkija, 1/1989, 7–12.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s