Research plan for my doctoral thesis

This post may be of more interest to my Finnish speaking readers. This is the research plan for my doctoral thesis. If you don’t read Finnish, put it in Google Translate. It does a decent job, I checked.

Johdanto

Kun arkeologiassa 1960-luvulta alkaen haettiin tieteellistä oikeuttamista tai tieteenihannetta positivistisesta filosofiasta, tieteellinen selittäminen oli suosittu aihe menneisyyden tutkimuksessa. Kyseisessä arkeologian suuntauksessa selittämisessä nojauduttiin formaaliin logiikkaan ja käsitykseen lauseen proposition ja tiedon kohteen korrespondenssista, sekä universaalien lakien tai peittävän lain mallien (covering law model) löytämisen mahdollisuuteen. Tieteellisen arkeologian oletettiin olevan mahdollista vain mikäli aineiston selittäminen perustuisi tutkijan kokemuksesta vapaalle ja universaalille vastaavuudelle menneisyyden tapahtumien ja nykyhetkessä havaittavan aineiston välillä.

1980-luvulta alkaen arkeologiassa on vallinnut enemmän tai vähemmän relativistinen yksilökeskeinen suuntaus, jonka osana tieteenfilosofiset kysymykset ovat selvästi olleet marginaalissa (poikkeuksena esim. Wylie 1982). Viimeisen kymmenen vuoden aikana arkeologiassa ollaan kuitenkin kallistuttu materialismin ja realismin suuntaan, osaksi mannermaisessa filosofiassa tapahtuneen niin sanotun spekulatiivisen käänteen ansiosta, mutta myös pragmatistisen filosofian suosion lisäännyttyä. Tästä syystä myös tieteenfilosofiset, erityisesti ontologiset ja episteemiset kysymykset ovat jälleen nousseet ajankohtaisiksi.

Uuden lähestymistavan arkeologian tieteenfilosofisiin ongelmiin tarjoaa Charles Peircen (1839–1914) pragmatisistinen tieteenfilosofia ja etenkin Peircen näkemykset tieteen tekemisen perusteista ja päättelystä. Väitöskirjassani tutkin arkeologisen tiedonmuodostuksen abduktiivisia perusteita. Keskeinen tavoite on selvittää, millä tavalla menneisyyttä koskeva tieto tuotetaan materiaalisen aineiston pohjalta ei-kielellisten prosessien mukaisesti. Arkeologinen tiedonhankintaprosessi perustuu siis pohjimmiltaan jopa vaistonomaiselle abduktiiviselle päättelylle, joka on suurten todistusaineistokokonaisuuksien hallinnan kannalta välttämätöntä. Tästä huolimatta arkeologisen tiedonmuodostuksen abduktiivista luonnetta on tutkittu hyvin vähän.

Mitä abduktio on

Abduktio on filosofi ja semiootikko Charles Peircen tunnistama päättelyn laji. Peircen mukaan kaikki päättely on joko deduktiivista, induktiivista tai abduktiivista. Päättely kuitenkin lähtee aina liikkeelle abduktiolla (EP2: 287).* Abduktiivinen päättely on taaksepäin suuntautuvaa. Tämä on yksi induktion ja abduktion selkeimmistä eroista. Induktiivinen päättely on tulevaisuuteen suuntaavaa ja ennakoivaa, kun taas abduktiivinen päättely pyrkii rekonstruoimaan tapahtumia, jotka johtivat tiettyyn tilanteeseen. Abduktio on siis välitöntä materiaalisten faktojen perusteella tehtävää, jopa vaistonvaraiseksi luonnehdittavaa päättelyä. Peirce itse ei tee eroa opitun ja perityn vaiston välillä. Abduktiota onkin kutsuttu myös kokemukseen perustuvaksi päättelyksi, jossa on mahdollista kehittyä. Tiedonmuodostuksen abduktiivisuudella voidaan siis perustella myös esimerkiksi sitä, miksi arkeologeilla on parhaat valmiudet muodostaa tehokkaammin uutta arkeologista tietoa tai muodostaa menneisyyden tapahtumia koskevia hypoteeseja, jotka todennäköisemmin ovat oikeita. Arkeologilla on paljon tietynlaisen aineiston käsittelemisestä saatua kokemukseen perustuvaa tietoa, jota on mahdoton siirtää sanalliseen tai symboliseen muotoon. Menneisyyttä koskevan tiedon muodostaminen perustuu tutkijan nykyajan kokemusten pohjalta tehtyyn päättelyyn. On siis tärkeää pystyä tunnistamaan millaisille ei-kielellisille prosesseille päättely pohjimmiltaan perustuu. Miten esimerkiksi kaivauksella tehtyjä havaintoja saatetaan kaivauskertomukseen?

Hypoteesien muodostaminen perustuu abduktiiviselle päättelylle, minkä jälkeen hypoteeseja testataan induktion avulla. Abduktio on siis hypoteesin muodostamista tiettyjen havaittavien faktojen perusteella; mitkä tapahtumat ovat johtaneet tiettyyn tilanteeseen, minkälaiset prosessit ovat saaneet aikaan havaittavan ilmiön. Esimerkiksi maassa havaittavien hiilijälkien perusteella arkeologi voi päätellä, että tutkimuspaikalla on sijainnut talo. Tämä on hypoteesi, koska emme havaitse asumiseen soveltuvaa rakennetta, ainoastaan sellaisen jäänteiksi tulkitut jäljet. Kiinnostavia ovat ne prosessit, joiden mukaan tällaista hypoteesia ei tehdä ainoastaan havaittujen hiilijälkien perusteella, vaan kaiken sen valtavan aineiston ja tietomäärän pohjalta, jonka tutkija on kohdannut elämänsä aikana samankaltaisissa tilanteissa. Arkeologi voi lisäksi päätellä, miltä paikalla sijainnut talo on näyttänyt, vaikka hän ei ole koskaan havainnut kohdeaikana rakennettua taloa. Itse asiassa tällaisia mentaalis-kuvallisia, parhaaseen mahdolliseen selitykseen pyrkiviä päättelyitä tehdään välttämättä. Fragmentaarisen arkeologisen aineiston pohjalta luodaan hypoteeseja, jotka ohjaavat tutkimusta. Peircen mukaan abduktio on generalisoivaa. Siksi se on perusta myös arkeologiselle kategorisoinnille ja typologisoinnille, jotka perustuvat yleistykseen. Koska arkeologinen tieto perustuu fragmentaarisen materiaalisen aineiston pohjalta tehtyihin yleistyksiin, abduktiivisella päättelyllä on suuri merkitys menneisyyttä rekonstruoitaessa. Fragmentaarisen aineiston pohjalta luodaan kuvauksia menneisyyden tapahtumista. Nämä menneisyyttä koskevat yleistykset ovat siis ajattelun muotoja, jollaisina ne sijaitsevat tulevaisuudessa erilaisina ennakoituina ja mahdollisina toiminnan muotoina.

Filosofiassa abduktiota on tutkittu paljon ja se liitetään usein salapoliisipäättelyyn (esim. Eco ja Sebeok 1983). Vastaavasti arkeologi Leo Klejn (2001: 31, 38–41) on todennut tieteellisen arkeologian muistuttavan monilta osin rikospaikkatutkimusta ja salapoliisipäättelyä. Arkeologian ja rikospaikkatutkimuksen yhteyksien vuoksi abduktiota on syytä tutkia myös arkeologiassa. Salapoliisipäättelyn ja arkeologisen tiedonmuodostuksen yhteisen perustan voidaan katsoa olevan abduktiivisessa päättelyssä. Sekä rikospaikkatutkija että arkeologi havaitsee aina fragmentaarisen aineiston, joka on yhteydessä muihin aikaisemmin havaittuihin fragmentaarisiin aineistoihin. Aineiston välittömässä tulkinnassa on siis mahdotonta eritellä, millä lukemattomista pienistä yksityiskohdista on merkitystä selityksiä luotaessa. Tietoa jalostettaessa ja hypoteeseja perusteltaessa näitä yksityiskohtia on kuitenkin pystyttävä eksplikoimaan.

Arkeologian historiasta ja nykysuuntauksista

Tieteenfilosofia ja tieteellinen selittäminen olivat suosittuja teemoja arkeologiassa vielä 1980-luvulla. Viimeisten 30 vuoden ajan arkeologian teoriassa ollaan puolestaan keskitytty lähinnä sosiaalisuuden ja symbolisen merkityksen tutkimiseen. Arkeologien kiinnostus on kuitenkin 2000-luvulla kohdistunut esineisiin ja materiaalisuuteen (esim. Knappett ja Malafouris 2008, Olsen 2010, Shanks 2007, Hodder 2011). Arkeologiassa ollaan postmodernin vaiheen jälkeen palaamassa realismiin ja materialismiin. Tästä syystä ontologiset ja episteemiset kysymykset ovat nousseet jälleen ajankohtaisiksi. Koska abduktio liittyy oleellisesti tieteelliseen päättelyyn, sitä tutkimalla voidaan saada vastauksia arkeologeja kiinnostavaan tulkinnan ongelmaan; miten tutkijan henkilökohtaisista aistimuksista muodostuu tieteellistä tietoa.

Kielellisen käänteen jälkeen arkeologiassa on 1960-luvulta lähtien havaittavissa ainakin kaksi tieteen trendiä. Kutsun näitä suuntauksia nyt prosessuaaliseksi ja jälkiprosessuaaliseksi suuntaukseksi. Niin sanotusta analyyttisestä filosofiasta ammentavassa prosessuaalisessa suuntauksessa tieteellisessä selittämisessä turvauduttiin erityisesti hypoteettis-deduktiiviseen malliin, jonka perusteella menneisyyttä koskevia hypoteeseja testataan deduktiivisesti. Selittäminen perustui siis välttämättömyyksien etsimiselle. Tällainen tieteenfilosofinen lähestymistapa voi kuitenkin olla mahdollinen vain mikäli kaiken tiedon lähtökohdaksi otetaan kieli ja ajattelun välttämättömät rakenteet, joiden mukaisesti myöskin havaintojen oletetaan järjestäytyneen.

Toiseksi kielellisen käänteen uhriksi voidaan tunnistaa 1980-luvulla alkunsa saanut jälkiprosessuaalinen arkeologia, joka on ottanut vaikutteensa lähinnä mannermaisesta ja erityisesti ranskalaisesta filosofiasta. Erityisen luonnehtiva piirre tässä suuntauksessa oli käsitellä materiaalista kulttuuria, esimerkiksi esineitä tai kalliomaalauksia, tekstinä. Siinä missä prosessuaalisessa tiukan tieteellisessä arkeologiassa pyrittiin systemaattisuuteen luonnontieteen tai logiikan avulla, jälkiprosessualistit hakivat systemaattisuutta kielellisiksi ja mentaalisiksi oletetuista rakenteista, joiden perusteella kaiken materiaalisen kulttuurin oletettiin syntyvän. Piti vain löytää syntaksi, jonka mukaisesti materiaalinen kulttuuri oli tuotettu ja jonka mukaisesti sitä voitaisiin lukea. Materiaalista kulttuuria käsiteltiin siis yhdessä ajassa ja kontekstissa tuotettuna ja toisessa kontekstissa tulkittuna symbolien joukkona. Erityisen ironista on se, että varsinainen materiaalinen kulttuuri ja esineet eräässä mielessä unohdettiin.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana arkeologiassa on kuitenkin tapahtunut jonkin verran liikehdintää kohti realismia ja materialismia. Monet arkeologit ovatkin alkaneet tutkia esineitä sellaisinaan sen sijaan, että niitä käsiteltäisiin aina ajattelun symbolisina tuotteina. Tästä syystä strukturalistisen semiotiikan tilalle on kulttuurien tutkimuksessa noussut Peircen filosofiaan pohjaava pragmatistinen semiotiikka (esim. Preucel 2006) sekä esimerkiksi ruumiillisuuden ja laajennetun mielen tutkimus, jotka molemmat heijastavat analyyttisessä filosofiassa ja semiotiikassa tapahtuvaa kehitystä. Strukturalistinen semiotiikka on perinteisesti mielletty osaksi mannermaista filosofiaa. Pragmatistisen semiotiikan suosion lisääntymisen myötä analyyttisen ja mannermaisen filosofian yhteyksiä on alettu tulkita uudelleen.

Toinen arkeologiassa 2000-luvulta alkaen tapahtuneen muutoksen tunnistettavista syistä on mannermaisessa filosofiassa samaan aikaan tapahtunut niin sanottu spekulatiivinen käänne. Spekulatiivisella käänteellä tarkoitetaan realismin ja materialismin esiintulemista mannermaisessa filosofiassa. Sen sijaan, että spekulatiivinen käänne tunnistettaisiin vain mannermaisen filosofian sisällä tapahtuneeksi muutokseksi (kuten esimerkiksi Bryant ym. (2011) tekevät), on ehkä hyödyllisempää nähdä sekin oireena analyyttisen ja mannermaisen filosofian määritelmien muuttumisesta ja jopa niiden välisten rajojen romahtamisesta.** Tosin nämä rajat ovat saattaneet aina olla erittäin huteria ja keinotekoisia. Esimerkiksi Bruno Latourin vaikutus sekä ennen spekulatiivista käännettä vallinneessa antirealistisessa mannermaisessa filosofiassa että spekulatiivisen käänteen jälkeisessä materialistisemmassa, objektiorientoituneessa suuntauksessa on hyvä osoitus filosofioiden määriteltyjen rajojen häilyvyydestä.

Onko spekulatiivinen käänne siis mannermaisessa filosofiassa tapahtunut materialismin ja realismin interventio vai paluu mannermaisen filosofian juurille? Mikäli spekulatiivinen käänne tarkoittaisi jonkinlaista paluuta mannermaisen filosofian traditioon, se ei niinkään tapahtuisi sellaisessa antirealistisessa ilmapiirissä, joka nykyään helposti liitetään mannermaiseen filosofiaan, vaan materialistisemmassa, ontologiasta kiinnostuneessa ajassa, jossa esimerkiksi fenomenologia sai alkunsa. Se valtava kenttä, jonka termi fenomenologia nykyään kattaa, pitää sisällään kaikkea tiukan tieteellisestä analyysistä mystikoihin ja käsiterunoilijoihin. Fenomenologian alkuunsaattajille, esimerkiksi Edmund Husserlille tai Maurice Merleau-Pontylle ainoat oikeat lähestymistavat kokemuksen tutkimiseen olivat kuitenkin realismi ja materialismi.

Merkitsipä spekulatiivinen käänne sitten realismin ja materialismin esiintulemista tai paluuta mannermaiseen filosofiaan, sen nostattamat ontologiset ja episteemiset kysymykset nousevat jälleen ajankohtaisiksi myös arkeologiassa siitä yksinkertaisesta syystä, että arkeologia (ja varmasti suurin osa kaikista humanistisista tieteistä) on aina saanut vaikutteita filosofiasta, oli se sitten ollut analyyttistä, mannermaista tai näiden yhdistelmä.

Paluu tieteelliseen selittämiseen arkeologiassa abduktio osana arkeologian uutta tieteellisyyttä

Yksi spekulatiivisen käänteen innoittamista arkeologeista on ruotsalainen Johan Normark, joka on objektiorientoituneen ontologian (OOO) inspiroimana ryhtynyt kehittelemään posthumanosentristä arkeologiaa. Hänen tutkimusaiheensa valinnassa on hyvin nähtävissä ihmiskeskeisyyden vähentyminen; Normark lähestyy vettä arkeologisesta näkökulmasta ja käsittelee sitä hyperobjektina, joka on kaikkialla läsnä ja vaikuttaa siksi ontologisella tasolla lähes kaikkeen. Toistaiseksi Normark, tai kukaan muukaan nykyarkeologeista, ei ole lähtenyt pohtimaan millaisia muutoksia realismin ja materialismin paluu vaatii tieteelliseen selittämiseen arkeologiassa. Jos pragmatismin ja materialistisen mannermaisen filosofian ja fenomenologian innoittamassa arkeologiassa on päästy eroon kielelliselle käänteelle tunnusomaisesta aineiston käsittelystä symbolisella eli deduktiivisella tasolla, niin on tapahtunut myös kielellisen käänteen jälkeisessä analyyttisessä filosofiassa. Koska selittäminen oli tärkeää realistisessa*** prosessuaalisessa arkeologiassa, sen tulisi olla tärkeää myös uusrealistisessa nykyarkeologiassa. Se käsittely, jonka tieteellinen selittäminen arkeologiassa sai osakseen prosessuaalisen arkeologian aikana, kaipaa kuitenkin päivitystä. Prosessuaalisen suuntauksen osana tehdyt selittämistä koskevat tutkimukset perustuivat deduktiiviselle analyyttiselle filosofialle ja formaalille logiikalle, eikä tällainen käsittely riitä nykyisessä kielellisen käänteen hylänneessä ajassa.

Arkeologien on siis haettava tiedon oikeuttamista muualta kuin deduktiivisesta selittämisestä. Tieteellinen selittäminen ei välttämättä voi tapahtua sellaisessa kovan tieteen ilmapiirissä, johon 60–70-lukujen arkeologia pyrki. Tieteellisyydestä on enemmänkin tulossa asenne. Arkeologit pyrkivät eroon postmodernista tavasta välttää selittämistä kontingenttina ja ovat varovaisempia tulkinnoissaan. Arkeologian uuden tieteellisen asenteen mukaisesti pyritään esittämään pieniä hypoteeseja, jotka on helppo korvata, kun uudet havainnot antavat siihen aihetta. Minkälaiselle filosofialle välttämättömältä vaikuttava paluu tieteelliseen selittämiseen voisi perustua? Charles Peirce käytti pragmatistisesta filosofiastaan nimitystä pragmatisismi. Peirce otti termin käyttöön tehdäkseen eroa aikalaistensa pragmatistiseen filosofiaan. Pragmatisismi ei Peircen mukaan ole varsinainen filosofinen systeemi, vaan ajattelun ja tieteentekemisen metodi. Joskus pragmatisismia on kutsuttu myös asenteeksi, josta pragmatisistinen tieteellinen metodi nousee. Tämän metodin keskiössä on tulkinnan loogiikka, jonka perustan abduktio osaltaan muodostaa.

Sen sijaan, että pragmatisistinen filosofia nähtäisiin paluuna tieteelliseen selittämiseen pyrkineeseen prosessuaaliseen arkeologiaan, se voidaan nähdä eräänlaisena luonnotieteellisen ja humanistisen arkeologian synteesinä, jossa ei niinkään painoteta hypoteesien deduktiivista testaamista tai selittämistä, vaan tulkinnan inhimillisiä mutta yksilöstä riippumattomia eli yksilöille yhteisiä ajattelun prosesseja. Siten abduktiivisen päättelyn tutkiminen keskittyy tunnistamaan kaikille ihmisille yhteisiä päättelyn ja tiedonmuodostuksen perusteita uudesta näkökulmasta, jossa otetaan huomioon tieteenfilosofian nykyinen kielen keskeisyyden haastanut suuntaus. Abduktion tutkiminen linkittyy siksi luonnollisesti esimerkiksi ruumiillisuuden ja niin sanotun sanattoman tiedon tutkimiseen. Pragmatismilla on selvät yhteydet esimerkiksi fenomenologiaan. Molemmat tutkivat inhimillisen kokemuksen luonnetta; fenomenologia sen lihallista ulottuvuutta ja pragmatismi ihmismielen evoluutiota.

Viimeaikaisessa arkeologiassa niin sanottua tieteellisempää päätä edustavat evoluutioteoriasta aiheensa ammentavat arkeologit. Evoluutioteoria ei ole arkeologiassa tietenkään uusi tulokas. Sitä käytettiin analogioiden luomisessa aina 1800-luvun lopulta  lähtien erityisesti antropologiassa. Koska kulttuurisen kehityksen ajateltiin noudattelevan jotakin sääntöä, analogisessa päättelyssä lähdettiin tunnetun tutkimisesta ja edettiin nykyajasta menneisyyteen. Analoginen päättely perustui tässä tapauksessa oletukselle evolutiivisten prosessien ykseydestä ja nykytilanteesta oletettiin pääsevän tietynlaista päättelyketjua seuraamalla kohti menneisyyttä. Kukaan ei kuitenkaan koskaan eritellyt, minkälaisille evolutiivisille prosesseille kulttuurinen kehitys perustuu ja kuinka muutosta analysoidaan (Lyman ja O´Brien 2001: 333). Lisäksi arkeologia on jakautunut evoluutioteorian soveltamisen suhteen moneen leiriin. Usein jää epäselväksi käytetäänkö evoluution käsitettä kulttuurin kehityksessä darwinistisen evoluution analogiana, ja millä tasolla jako darwinistiseen ja kulttuuriseen evoluution tehdään.

Vaikka evolutiivisen arkeologian osana ei ollakaan tehty tieteenfilosofista tutkimusta, sen voi nähdä edustavan sellaista osaa luonnontieteellisyyteen pyrkivästä arkeologiasta, jolla on suurimmat edellytykset sulautua tulkinnalliseen arkeologiaan (Gardner ja Cochrane 2011: 12). Kun selittäminen ei enää selvästikään voi perustua formaalille logiikalle ja deduktiiviselle päättelylle, on mahdollista hakea tiedomuodostuksen perusteita evoluutioteoriasta ja Peircen evolutiivisesta filosofiasta (katso esim. Paavola 2006: 16–17). Peircen ajattelu perustui tarpeelle muuttaa filosofiaa evoluutioteorian periaatteiden mukaiseksi. Koska ihmismieli ei ole materiaalisesta todellisuudesta erillinen aineeton subjekti, sen toiminta perustuu samoille evolutiivisille faktoille tai toiminnan tavoille (habit of action) kuin kaikkien organismien luonnollinen evoluutio (Marila 2012a). Peirce toteaa kaiken korkeimmankin tason tieteellisen tiedon perustuvan eläimelliselle vaistollemme. Peircen mukaan ei olisi mahdollista, että ihmislaji olisi kehittynyt nykyiselle tasolleen, ellei sillä olisi evolutiivinen kyky muodostaa oikeita hypoteeseja. Peircen käyttämä tavan käsite näyttäisi olevan erityisen soveltuva puhuttaessa luonnollisen ja kulttuurisen evoluution yhteydestä.

Abduktio on siis merkittävässä osassa pohdittaessa arkeologian tieteellisyyttä. Abduktio osana pragmatisistista tieteen asennetta muodostaa juuri sen perustan, joka deduktiiviseen selittämiseen pyrkivältä luonnontieteelliseltä ja kielikeskeiseltä arkeologialta puuttui, ja jonka varaan luonnontieteellisen ja tulkitsevan arkeologian synteesi voidaan rakentaa.

* EP2 viittaa Peirce-tutkimuksessa vakiintuneen tavan mukaisesti teokseen Peirce Edition Project (1998).

** Analyyttisen ja mannermaisen filosofian väärinymmärtämisestä katso Pietarinen (2011).

*** Viittaan realismiin tässä tapauksessa sellaisena filosofiana, joka olettaa mielestä riippumattoman todellisuuden olemassaolon.

Kirjallisuutta

  • Bryant, L., Srnicek, N. & Harman, G. (toim.) 2011: The Speculative Turn: Continental Materialism and Realism. Melbourne.
  • Eco, U. ja Sebeok, T. (toim.) 1983: The Sign of Three. Bloomington.
  • Gardner, A. Ja Cochrane, E. E. 2011: Evolutionary and Interpretive Archaeologies: A Discussion. Evolutionary and Interpretive Archaeologies: A Dialogue. Walnut Creek.
  • Hanen, M. ja Kelley, J. 1995: Inference to the best explanation in archaeology. Critical Traditions in Contemporary Archaeology. Essays in the Philosophy, History and Socio-politics of Archaeology. Albuquerque.
  • Hodder, I. 2011: Human-thing entanglement: towards an integrated archaeological perspective. Journal of the Royal Anthropological Institute 17: 154–177.
  • Klejn, L. 2001: Metaarchaeology. Acta Archaeologica 72(1): 1–150.
  • Knappett, C. ja Malafouris, L. (toim.) 2008: Material Agency: Towards a Non-anthropocentric Approach. Boston.
  • Lyman, R. L. ja O’Brien, M. J. 2001: The Direct Historical Approach, Analogical Reasoning, and Theory in Americanist Archaeology. Journal of Archaeological Method and Theory 8: 303–342.
  • Marila, M. 2011a: Archaeology and Authenticity. Helsingin yliopisto, Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Pro gradu -tutkielma. E-thesis.
  • — 2011b: Arkeologisesta tiedosta, totuudesta ja tulkinnasta sekä teorian ja aineiston suhteesta arkeologiassa. Muinaistutkija 1: 35–39.
  • — 2012a: Mielen ja aineen suhteesta sekä evoluutiosta filosofiassa ja arkeologiassa. Muinaistutkija 1: 60–68.
  • — 2012b: Mitä menneisyydestä voidaan tietää. Synteesi 1: Hyväksytty julkaistavaksi.
  • — 2012c: Pragmaticism – the new possibility of a scientific archaeology as seen in the light of the history of archaeology. Ilmestyy julkaisussa Interarchaeologia 5.
  • Olsen, B. 2010: In Defense of Things: Archaeology and the Ontology of Objects. Lanham.
  • Paavola, S. 2006: On the Origin of Ideas: An abductivist Approach to Discovery. Helsinki.
  • Peirce Edition Project 1998: The Essential Peirce. Selected Philosophical Writings. Volume 2 (1893–1913). Bloomington.
  • Pietarinen, A. 2011: The ups and downs of analytic philosophy. The Yearbook of the Chinese Association of Analytic Philosophy: Painossa.
  • Preucel, R. 2006: Archaeological semiotics. Malden.
  • Shanks, M. 2007: Symmetrical archaeology. World Archaeology 39: 589–596.
  • Shelley, C. 1996: Visual abductive reasoning in archaeology. Philosophy of Science 62: 278–301.
  • Wylie, M. A. 1982: Epistemological issues raised by a structuralist archaeology. Symbolic and Structural Archaeology: 39–46.
Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s